Nämä runot olen kirjoittanut viime kevään (2003) ja kesän aikana suurimmaksi osaksi. Kirjoitin niitä löytääkseni kuoreni alta uusia niittypolkuja uudenlaisiin maisemiin, löytääkseni kyyneljokien kuohuista myötävirran onnen putouksille ja kasatakseni harhailevia ajatuksiani paperille, niin että edes minun olisi niitä hieman helpompi hahmottaa. Tosin aina se ei ole onnistunut ja monessa asiassa ajatukseni risteilevät yhtä moneen suuntaan kuin riemukaaresta lähtee teitä. Olen laiskahko runojen puhtaaksikirjoittaja, ja siksipä pöytälaatikossani on pino keskeneräisiä runoja, joilla kuitenkaan tuskin on tulevaisuutta. Nämä vanhat runot saanevat nyt kelvata. Toivon niiden herättävän ajatuksia.
Nyyti -86
Elämän kauneus
Eetteristä syntyi Maa
Mustan aukon kohdusta kirposi
kodiksi pahuudelle
Ihminen syö syömistään
Kun nälkä ei lopu
Kun ruoka ei riitä
on otettava leiväksi
pyhät henget
Lausuttuja viisauksia
lohtua niille
joille ruokaa ei riitä
Sanoissa elämän kauneus
Viisaudesta ei puhuta
Kuolemattomuuden sotatanner
Tieto minussa
on maahan kellahtanut
myöntänyt tappionsa
pienuutensa pisarana
kaikkeuden päättymättömässä meressä
Lihani kamppailee astraaliruumista vastaan
molemmat haavoittuneina
miekan terät sammuneina
väsyvät
Sielussani saarnaavat pappisherrat
raiskaavat toinen toisensa hengiltä
olen sotatanner
olen tappio
Talvi kääntää selkänsä…
Siniset huuleni
jäisen suudelman myrkyttämät
loitsulauluja kipunoi
Sairaus ei yllä uneen
Rakkaus ei painajaiseen
Tämä talvi oli pelkkää painajaista
ja valvetta pakottavaa
Lumi painoi katon notkolleen
mursi oksilta selkärankoja
Kylmyys kutoi harsoa
ympärille kaiken elävän
Kevät on jo tulossa
Aurinko on käynyt
Se hetkeksi kultasi puiden kasvot
kunnes vajosi untansa lempimään
Annathan minunkin nukkua
nähdä unta vain
ja myrkky talven
jäinen, sylkeä pois huuliltain
Totuus on pieni valhe
Yö ilkkuu minulle hampaissansa tuhkaa
Riisuin illalla päältäni epäilyksen
hetken uskoin Jumalaan
vaan nyt on mykkä jumalankaipuuni
sillä rukouksiini vastasi
vain tyhjän huoneen yksinäinen kaiku
Luolassa ei ole varjoja
on vain pimeyttä, pimeyden kohdussa
Uloskäyntinä on pohjaton kuilu
kukaan takaisin ei pääse
Tai ei tahdo
Sikiöt syntymättömät
Laulavat kuoleman jälkeisestä viisaudesta
kuolleen elämästä
Kuka heitä hampaattomia kuuntelisi
Lapsivesien huumaamina hourivat
Pienet sanansaattajat
Hetkien hengetär
Nykyisyyden kivinen kaulus
tiukentaa minussa otettaan
Pian tukehdun elämättömyyteen
Tehtaan liukuhihnalle unohdun
Joka päivä odotettu arki
juo väsynyttä kahvia
talloo mennessään likaisia sukkia
huuhtoo muistot tiskivedellä
Kiire kahlitsee ajatukset
jään hetken vankityrmään
Tämä maailma on menettänyt jumaluutensa
Luostarit vaihtuvat öisin ilotaloiksi
Ristit varjojen taittuessa
venyvät hakaristeiksi
Ja ihminen on vain sitä
mitä lausetta kumartaa
Sodantekijöiden pyhäköt
vallanhimon uhrialttarit
itken silmistäni pois mustaa verta
Kaiken kauniin, kaiken haikean
ihmismieli työllään on tuhonnut
Hetkien hengetär on kadonnut jäljettömiin
Saastepilvi, kastehelmi
Pian aukeavat nuoruuteensa
ensimmäiset esikot
talven lapset, neitsyet
Puitten silmut kasvavat sisälläni
verisiä haavoja lehtivihreissään
Vaikka vasta elon riemuun puhkesivat
jo arpia ihollaan kantavat
Tämän puutarhan multa on saastaista
Auringon valo on liattu
Kaikki vihreys tuhoaa itseään
Vain kukkivalla on toivo
siksi värejä varjelen
terälehtien kirjoa kaipaan
Ja esikot poimin maljakkoon
kun nuput raottavat silmiään
Ettei Aurinko raiskaa, ettei
maa väkisin makaa
Edes jotain tahdon minä pelastaa
Ikävä lakaisee pölyä
hauraiden luitteni huokosista
Valun nestepisarana
aiheiksi säälivien katseiden
sulan kasteeksi vehnäpellolle
Olen keväinen lumi
Tänä yönä ei ole taivaankantta
on vain totuuksia
jotka kumosivat jumalan
siipirikkoja enkelten pataljoonia
Kaipaan tulevaa
kaipaan mennyttä
Nykyisyys juoksee karkuun perääntyen
Sydän sykkii kiivaana
rikkoen hetkien harmonian
Suru muuttaa muotoaan
ikävää pelkääviksi jaksoiksi
Nämä seudut ovat autiot
silti varjot kasvavat
muodostavat kaikkialle
läpipääsemättömiä umpikujia
Joskus on rikottava sääntöjä
otettava muutama askel taaksepäin
Yritettävä uudelleen
Jos seisoisin päällä suuren kämmenen
Jos kaksi poikittaista palikkaa
toisiensa päällä
toisi mieleeni lämmön
rakkauden
Minulla olisi tarkoitus
Olisin siksi onnellinen
Mutta seison pinnalla kylmän sementin
Ylläni suuri jalkapohja
Auringon peittävä
Opettaisitte minut uskomaan
edes itseeni
Verenpunaiset ruusut
makaavat uupuneina
hallayön piekseminä
Pilvet roikkuvat taivaalla
vetisinä riepuina
Niiden lika valuu niskaani
yönpitkiksi juomuiksi
Istun hiljaisena katolla
jonka pelkään halkeavan altani
Mikään täällä ei kestä
paitsi muisto ruusujen kauneudesta
Taivaankuun kuuntelija
Yönliljat valaisevat polkuni punaiseksi
taivaalla kasvaa lumivalkeita haituvia
tuoksuvia pilviä
Odotus hiipii takanani
jännittää lihaansa
luitani hiilillä hipoilee
Kuun kellasta valuu aika
ja ajattomuus
Kuuset kutovat sumun ylleen
haparoivat käsillään toisiaan
Aika satuttaa koskematta
Ei hetki halaa
eikä sekunti suutele
Kuuta kuuntelen ja avaan sylini sen sillalle
Hämärtyy hartiat taivaan
sen rei’istä vuotaa valoja
Ja valoista valuu aikaa ja ajattomuutta
hienoja, hentoja tähtien lentoja
matkalla kohti ikuisuutta
ympyränmuotoista rataansa pitkin
jossa alku on loppu ja loppu on alku
Yönliljat valaisevat polkuni punaiseksi
taivaalla kasvaa lumivalkeita haituvia
tuoksuvia pilviä
Tämä kaikki on erilaista kuin ennen
Vuorten kaanon kaikuu maan luostariholvissa
kuorolaulu yksinäisen suden laaksossa,
Gregoria
Kadonneet on portit puiden ympäriltä
pystytetty aidat ihmisiin
Rikottu on ristit sydämistä
ladattiin ne tuomioihin, aseisiin
Halu huokuu hahmon huulilla
halu omistaa ja kasvaa
Satakielen suusta kuuluu ääniä
se laulaa barrikadeista
Vuorten kuoro laulaa maan uumenissa
vaientuva kaiku kuolleen suden
laaksossa
Gregoria
päällä meren mustimman kahlasin
sinivalaiden äänet ihollain
ne itkivät öljykyyneliä,
ja lauloivat mieleni lumoon
tahdoin korallikaupunkiin sukeltaa
mutta jouduinkin hylyn eteen
hukkuneet unelmat kelluivat
siellä liuenneina veteen
Niissä haaveissa kimmelsi kulta
tai ainakin jokin kiilsi
ja niiden vuoksi kun valutin kyyneleen
se painuikin pohjaan kuin kivi
Ja kyynel maata kun hipoi
alkoi meteli mustan meren
heräs’ hukkuneet hahmot luisevat
unen kahleista taikoivat elämänveren
Siitä kyyneleestä tulikin valkea helmi
joukko luokse sen syöksähteli
taiston hopeamiekoillaan alkoivat
hetken aikaan vain jokainen eli
Helmeen unelmat kiteytyivät
pois yltä isäntäin
helmi simpukan sieluun sulkeutui
ja simpukka kaivautui hiekkaan
Alkoi jotakin tapahtua
enkä nähnyt hetkeen mitään
Koko meri läikkyi ja kuohui
yhtyi aallot myrskyjen sotaan
Meri rauhoittui, tuli tyyntä
mutta mikään ei ollut kuin ennen
koko meri oli kirkas kuin lähde
korallit loisti spektrissä menneen
Laivat saapuvat taas
kuin joka yö
istun rannalla
odotan
Saapuessaan ne kulkevat ohitseni
lävitseni
pois minusta
Purjekankaat loistavat yössä
kutsuvat luokseen siivetöntä yöperhoa
Tänä yönä laivat vetävät perässään kuuta
ratsuna niillä on myrskymaininki
ankkurinsa ne heittävät mereen
Aamu laivat pois vie
ranta kulkeutuu pois
kalliolle kävelen
ja huuhdon suolan pois silmistäni
pois iholtani
Tähdenlennon iltana
Tähdenlennon iltana
taivaankansi palelee
kävelijän suusta pulppuaa ohutta huurretta
valkeaa vaahtoa, hattaraa
Pois luotansa työntävät jouluvalot
vyöttävät ihmiset sisälle
lukittuihin koteihinsa
Puutarhan patsas
kivettynyt jäähileiden huomaan
pystyyn kuollut, yksinäinen tonttumies
Annan ajatusteni kulkea
pitkän matkan edelläni
tätä kylmää katua pitkin
ehkä voin jäädä paikkaan
jossa mietteeni väsyvät kulkemaan
Avaruuden rinteillä
Tätä rinnettä ei valaise yksikään tähti
tämän vuoren kielekkeeltä
maailma nielaisee minut mustaan syliinsä
Kellun avaruudessa
tumman äidin käsivarsilla
tuntematta kylmyyttä
tiedostamatta pimeydessä vaanivia vaaroja
Yksi salamankirkas kellonlyönti
ja jäntevä käsi kiskaisee
minut auringonpuoleiselle rinteelle
Siihen hetkeen maailma pysähtyy
sitä hetkeä ei huomaa
Ja pian varjorinteelle taas eksyn
kättä kantavaa odottamaan