Saatteeksi

 

       On paljon kirjoja, jotka ovat tulvillaan mitäänsanomattomia sanoja, korvasta toiseen ja ulos leijuvia lauseita, jotka eivät kosketa lukijaansa edes vaivaisella olemassaolollaan. Tahtoisin kirjoittaa jotakin sellaista, jonka lukija joskus tietyssä elämäntilanteessaan muistaisi ja kokisi sanojeni kautta edes pienenpienen elämyksentunteen.

Pyrin myös kovin ruokkimaan ympäristöäni kauniilla sanoilla, joita äidinkielemme kuhiseekin, kuin kevään herättämä suolampi elämää. Ilmassa väijyy tänäänkin paljon rumia, kolkkoja ja kylmiä sanoja, jotka tukkivat ääniaallot, eivätkä anna tarpeeksi tilaa kauniiden sanojen huumaavalle tanssille. Täten kompensointi eli hyvien sanojen viljely onkin lempiharrastukseni.

      Kirjoitin ylioppilaaksi Joutsan lukiosta keväällä 2003 ja suurin osa tällä sivustolla olevista runoistani onkin lukioajalta. Lukion jälkeiseltä ajalta löytyy täältä myös vähän runoja, ja ne ovat syystä tai toisesta luonteeltaan enemmän synkkiä ja alakuloisia. Toivon tätä ja runojani lukevan saavan jostakin runosta tai edes säkeestä jonkinlaisen kipinän päiväänsä, joka tekisi siitä edes hiukkasen rikkaamman ja täyteläisemmän.

 

                   -CryBaby1984-

 

Nymfin aamupäivä  

Huumattu  

 Vertaus  

Kaiverrus  

 Pisara elämäntiivistettä  

Ruodot  

Tuulien tulkkina  

Melankolian syntymäpäivä  

 

 

 

Nymfin aamupäivä  

                 ahdingon tummakatseisista kiteistä

                                  kokosin itseni näkemään sen

                 mistä vedenalaisissa maailmoissa

                                  oltiin kuultu puhuttavan

                 meripihkaisten hiusteni tuuleen kuivuessa

                                  nousin lumpeet kehooni kiertyneinä

                 sokaistuin hetkeksi valosta taivaanrannassa

                                  kun lähdin samoamaan usvan uumeneen

                 silkkiperhoset väristen auringonnousussa

                                  uhmasivat päivänkoittoa

                 ne tahtoivat säilyttää palan yöstä

                                  mutta joutuivat antautumaan kirkkaudelle

                 heinänkorret huokailivat kasteen hyväilyä

                     kiuru hiljaisena tutki yön unohtamaa tähteä taivaalla

                 kuu haaleni päiväntuloon

                                  sadepilvet antoivat sijaa valonsäteille

                  niityn kasvillisuus kasteli kalpeat jalkani

                                  leinikit hymyilivät vedenvaltakuntalaiselle

                 sudenkorento lenteli leikitellen vierelläni

                                   vieno vanamo huumasi tuoksullaan metsän

juuri rakastuessani maanpäälliseen, kuulin voimakkaita ääniä

                                  näin luodinreiät kuusenrungossa

                 haavoittuneen oravaperheen sen latvassa

                                           tulen valkean liekin puiden sydämissä

                 yllättäen oli maa ruumiiden peittämä

                                  hetki sitten onnellisesti eläneiden raatoja

                 rumuus ja pahuus kylvi niityille

                                  auringon paistaessa tajuamattaan kaiken ylle

                 kärpästen ja tuholaisten kokoontuessa

                                  itseään suurempaan päivällispöytään

                 käännyin hädissäni takaisin kohti metsälampea

                                  juoksujalkaa takaisin kotiin

                 tervehdin sammakkoa rantakivellä

                                  vesikäärmeelle päivää hyvää toivotin

                 sukelsin varjojen viilentämään veteen

                 ja suomuni huokasivat helpotuksestaan.

                                                          Huumattu

                             Ruusunkukka, tuulitukka

                                              kurjenpolven kantava kuiskaus

                                              kerron tarinan tuulellesi

                             tyrskyillesi punon syyt

                             vyötän kaiken kauneutesi

                                                kiinni lehvän rosoiseen runkoon

                                            sidon sen oksista seppeleen

                               kruunuksi pääsi, säkenöimään

                              nuppujasi suutelen,

                                                  piikkeihisi ruumiini haavoitan

                                            syksyisin terälehtiesi pudotessa

                                     poimin ne kaikki muistoksi,

                                            muistoksi olemassaolostasi.  

 Vertaus

                         meidän ei sovi unohtaa

            että nuo puut

                         kaiken kokoiset

            kasvavat ne kumpaankin suuntaan

                                     sillä ilman vahvoja juuriahan    

                         ne eivät yltäisi

            läheskään noin korkealle

                                     ei latvat pilvien hoivaamiksi

                         vaan hoippuisivat hetken vain

            ja pienimmänkin tuulen henkäyksen käydessä

                         kaatuisivat hautautuen

                hiljaisuudessa sammalten peiton alle.

                         meidän ei sovi unohtaa

            kasvaa kuten puut.

                                                 Kaiverrus

tuska kaivertaa minuun reliefinsä

  kivun vääristämiä tummakatseisia kasvoja

pimeänpelon syömiä varjoja

                         välinpitämättömyyden lasittamia katseita

                                     tietävät varsin hyvin syvään viiltävän

maailma on voittamaton vastus

onnekseni kuitenkin tiedän

                                            hänen kohta täällä olevan

ja minut polviltani

                         jaloilleni nostavan

tuskani leviää huoneeseen

                          valuen korvista, suusta, sieraimista

yöhön sekoittuen minussa laimenee.

                                                                   Pisara elämäntiivistettä

                                                          Kuolleet kelluvat avaruuden kidassa

                                                                                       musta aukko on haukannut

                                                                    viereltäsi palan kauneutta

                                                          Pahuus kuin kitkerä hedelmä

                                                                                       joka ei tahdo pilaantua

                                                                  Kuolematonta on myös

                                                          ikävöivät katseet ja niiden surumieliset varjot;

                                                                                       niin kuin nuo polut, joita kaipuu kartoittaa

                                                          Miksi joudun kulkemaan

                                                              niin monia melankolisia kilometrejä

                                                          nähdäkseni edes hyppysellisen hyvää?

                                                                   Viattomuuden hunnun ovat koit

                                                                         syönneet täyteen reikiä

                                                                   Vavahdun askeliisi sydämessäni

                                                                       en tiennyt että kukaan kävisi

                                                                              niin lähellä minua

                                                                                               Pato,

                                                                     jonka pelko minuun rakensi,

                                                                                             murtuu.

                                                                                       Ruodot

                                                          Ihmiset ovat ruotoja

                                                                                       heidän ympärillään ei elä liha enää

                                                          noiden ruotojen kuivuneet silmät

                                                                         ovat ajat sitten sammuneet

                                                              jähmettyneet katseet muistuttavat minua

                                                                                       kauppojen kelmuun käärityistä savukaloista

                                                          koko ajatus huojentaa

                                                          Viimeinen viljan siemen

                                                                                       on kylvetty asfaltin halkeamaan

                                                                      aurinko on matkalla lähemmäksi

                                                                                        sulattamaan ruodotkin yhdeksi

                                                                                          hiipuvien tehtaanpiippujen kanssa

                                                          Jotkut toiveikkaat yrittävät

                                                                                       vielä kaivaa raunioista eloonjääneitä

                                                                   haravoida vedestä eläviä ruumiita

                                                           etsiä sairaaloista parannettavia

                                                                                       mutta taudit ovat työssään

                                                                    paljon ihmistä etevämpiä

                                                          Kai nämä ruodotkin maatuvat joskus,

                                                                                       katoaa kirjava tarinamme.

                                                              Tuulien tulkkina

                                            Mietin, että mitähän tuulet

                                                                tuovat tänä keväänä mukanaan                            

                                                          toisivatko ne uusia unelmia,

                                                                                         haaveiden kauniita kuvia

                                                                   vai lennättäisivätkö tänne takatalven

                                                                                 saasteenlikaiset lumihiutaleet,

                                                             vastakaivetulle haudalle kyynelten kastelemat

                                                             ruusunnuppukimput ja liljat surusta laulamaan.

Ja että puhaltaisivatko nuo tuulet

                                                                                      vastaan vaiko myötä

                                                          ja kuljettaisivatko ne meidät ehkä jonnekin

                                                                    missä voisimme aistia meren suolaisuuden,

                                                                                       jonnekin missä saisimme vihdoinkin

                                                                 kääntää auringon haalistuttamaa lehteä

                                                             ja aloittaa uuden luvun elämässämme.

                                                          Kuljen tänäänkin tuuliviiri kädessäni, odottaen

                                                                noita tuulia kevään, kovin arvaamattomia

                                                                                       ja rukoilen syvällä sydämessäni

                                                                                                  että kielot valkoiset jäisivät metsään,

                                                                                       poimimatta.

                                  Aaltojen oikoteillä, siellä valvon yöni

                         Niinä öinä

                                     kun hetket

                         sisältävät mielivaltaisia tapahtumia

                                        järjen hylkäämiä ajatuksia

                         ja pimeässä ääneti hymyilyjä

kuljen loputonta

                                     mielikuvitusmatkaa

                         sille järvelle missä odotat

                                         veneessä valmiina soutamaan

                                    päättymättömään

kipu sulkee

                                     pedonsilmänsä

                         itkee viimeiset kyyneleensä

                                        pimeys tahtoo naurattaa

                         enkä palauta itseäni kuriin

                         vannon merelle

                                     ikuista rakkautta

                         lokeille testamenttaan omaisuuttani

                                         ymmärrän viimein itseni

                         ja se hetki lipuu surullisesti ohi.

                       Melankolian syntymäpäivä

     keuhkoton mies kylänraitilla

     yskien kävelee elämänviivansa loppua kohden

     hengittää syysaamun kirpeää ilmaa

     tuntien yksinäisyyden palan kurkussaan

     sataa lunta muttei ensimmäistä kertaa

     ensilumi suli maahan viime viikolla

     kylän sydämessä mielipuoli mies

     jaksaa taivaltaa vastatuuleen

     on jo uskaltamista tuolle ihmiselle

     astua ulkopuolelle kotioveaan

     astua sellaisen maailman keskelle

     jossa onnen voittoarpaa ei jaettu kellekään

     vaiti ja masennukseen vaipuneena tämä kylätie

     ja sitä reunustavat lahoavat pesäkolot

     neljän seinän rajatessa hullun ajatusmaailmaa

     voimme vain polvistua kuolevaisuuden eteen.