Saatteeksi
Minun nimeni on tyhjyys, se ei merkitse kenellekään mitään, ja hyvä niin.
Minun sanani ovat pisteitä siinä tyhjyydessä, katoavaisia ja hauraita, lapsen
äänellä puhuttuja. En ole koskaan kirjoittanut runoja, ne ovat vaikeita
kirjoittaa. Osaan kourallisen kauniita korulauseita, tiedän kuinka niitä tehdään,
mutta se ei riitä. Pitäisi olla enemmän jotain ja vähemmän kaikkea muuta,
se olisi runo. Minä en kirjoita runoja.
Aikaa sitten eräs ystäväni pyysi minua kirjoittamaan itselleen tekstejä,
jotta näkisi mitä ajattelen... Minä kirjoitin tarinoita unistani, muistoja
mieleni kaukaisista saleista, lauluja käytetyillä sanoilla, jotka minulle
aikanaan oli opetettu. Nyt ovat salaisuuteni vaalealla paperilla edessäni
kaikkien ihmisten nähtävillä ja minä tunnen itseni alastomaksi. Sanat näyttävät
niin pieniltä, nimeni turhalta niiden alla. Minäkö nämä kirjoitin?
VÄLÄHDYKSIÄ
Seison hiljaa sillalla
katselen edessäni virtaavaa tummaa jokea.
Se ei ole vielä jäätynyt,
vaikka onkin jo joulukuu.
Ilmassa on pakkasta
rauhallinen hengitykseni nostaa ilmaan pieniä höyrypilviä
tummaa taivasta vasten.
Hitaasti nostan katseeni ylös
silmäni kohtaavat loputtomalta näyttävän valomeren
josta toisten maailmojen hahmot kurkistelevat minua uteliaina.
Jäänsiniset revontulet liekehtivät taivaalla
saaden kaiken näyttämään uskomattoman kauniilta.
Hitaasti suljen silmäni
vedän kylmää ilmaa keuhkoihini.
Kaikkialla on hiljaista.
I
Usvasta nousee patsaita,
jotka kaatuvat valon osuessa niihin.
Antakaa minulle yksi,
teen siitä verhon unilleni.
II
Aivan kuin maailma
olisi käännetty ylösalaisin.
Taivaasta roikkuu tummia piikkejä
kuin Kölnin tuomiokirkon suuria torneja,
jotka odottavat putoamista.
Maa utua ja usvaa,
railoja pilvien välissä.
Syvänteitä sen loputtomiin ulottuvuuksiin,
joista ei koskaan löydä kotiin.
III
Holvikaaret pitelevät taivasta,
holvikaaret muinaisista kivistä.
Ja taivas kuin marmorikupoli
arkkitehtuurin ihmeiden päälle ladottuna.
Sata vuotta kesken ollut katedraali
ei valmistu minun aikanani,
enkä minä katso sen hajoavan.
Kaikki kesken kuin viimeöinen uneni.
Kaikki
aina
kesken.
IV
Seinästä tunkee esiin kultaisia naamoja.
Yksi niistä kuiskii loitsuja
vanhojen kirjojen opettamalla tavalla.
Maan tomusta nousee suuria kouria,
jotka tavoittelevat ohi kävelevien ihmisten jalkoja.
Viekää minut mukananne
Manan mustille maille.
Minä tulen.
AUX QUATRE VENTS
Tulee tuuli lännestä rauhallisesta,
tuo mukanaan kauneuden.
Jossain kohtaa se etelätuulen,
saa siltä viisauden.
Kaksi yhdessä jatkaen ja maata kiertäen,
etsivät tuulia toisia vielä,
haltioita kylmyyden.
Tulee tuuli pohjoisesta,
kodista kylmyyden.
Jossain kohtaa se itätuulen,
saa siltä julmuuden.
Kaksi yhdessä jatkaen ja maata kiertäen,
etsivät tuulia toisia vielä,
haltioita hyvyyden.
Kohtaa eivät kuitenkaan
maassa oikeuden,
varjoisia polkuja vaeltavat
toisiaan vihaten.
Täydelliset toisilleen,
erossa kuitenkin.
Missä vaeltavat tuulet nämä,
kunpa tietäisin...
Riivaajat
Riivaajat istuvat kehää pahasta,
ympyrää rumaa pirunnuorasta,
sihisevät kirouksia kielellä mustalla,
manaavat pahuutta, ylpeyttä raivolla.
Kehän sisällä tanssii nainen
punakutrinen paholainen,
nauraa katkeraa nauruaan
kyynelten valuessa poskiltaan.
Ja Riivaajat kehää tiivistävät,
raivoa huutavat, rääkyvät,
kaukaa kuuluu jo vetten pauhu,
nainen tanssii, leviää kauhu.
Verta valuvat posket ja huulet,
puhaltavat raivoisat merten tuulet,
kuollut kohta on kokonaan,
tuo lapsi kaukaisen satujen maan.
Riivaajat lopulta paikoillaan istuvat,
kuollutta naista nauraen katsovat,
viimein kaikkoaa pahuuden rinki,
maassa makaa ihmisen henki.
Siskoni
Minä tunnen sinun läsnäolosi
katsoessani nousevaa aurinkoa kohti.
Se nousee idästä
sieltä, missä sinäkin olet.
Mukanaan se kuljettaa aurinkotuulta
ja sen tuulen mukana
on sinun hiustesi kultainen tuoksu,
siskoni lempeä katse.
Kerran minäkin nousin idästä
ja kipusin auringon valopylväitä taivaankannen laidalle.
Minä elin ikuisessa valossa,
tanssin iltaruskon kanssa kallioiden seinämillä
ja maalasin meriä kultaisella siveltimellä.
Nyt minä odotan siskoani
hohtavien ratsujen valjastajaa,
auringon punatukkaista tytärtä.
Tulethan luokseni tänne kauas,
toisen maailman reunalle
ennen kuin hämärä laskeutuu.
Yön mukana minä lähden taas
pimeyden ikuisille maille
kuusumun hopeisille poluille
prinssini suureen valtakuntaan
tähtiholvien tuolle puolelle.
Siellä on nyt kotini
kristallisten järvien keskellä
valkeiden marmoriseinien suojassa
jään peittämässä kehdossa.
Siellä minä muistelen valoa,
jonka hehkuvia lapsia me joskus olimme,
leimuharjaisia hevosia
taivaan loputtomilla nurmikentillä
ja kultaisia portteja isiemme linnojen laitamilla.
Maailman toisella puolella
lumisateen leijaillessa hiuksilleni
minä muistelen sinun ääntäsi
- ja sinä laulat.
Pohjoinen taivas
Yöllä maatessani yksin valveilla
humisevat puut hiljaa lempeän tuulen mukana.
Tuulen seassa tanssii kultaisia säveliä,
akustisen kitaran kieliltä luotuja tarinoita,
joita pehmeä ääni laulaa hiljaa pimeyteen.
Kuinka kaunis voikaan olla tarina
putoilevista lehdistä pohjoisen taivaan alla…
Kuinka surullinen soittaja,
jonka nuoret kasvot eivät koskaan vanhene…
Minä ikävöin elämää,
joka päättyi kauan ennen syntymääni.
Itken sen taianomaista hohtoa,
jonka haikea kirkkaus välkehtii
revontulten lailla jäisen maailman yläpuolella.
Avonaisesta ikkunasta
puhaltaa kasvoilleni lämmin tuuli
ja sen seassa,
aivan hiljaa,
soivat kuolleen kitaran kielet.
Laulunjumalan kartanossa
Kerran eksyin unessa
viheriöivälle tielle,
jonka molempia puolia
suuret tammet vartioivat.
Ja sen tien päässä
kohosivat mustat portit
ja niiden porttien ympärillä
oli suuri kivinen muuri.
Muurin päällä
istui poika mustissa pukeissa,
käsissään kitara
tammien oksista taitettu.
Ja hän soitteli hiljaa itsekseen
kuin tuuli soittaisi
nukkuvaa vedenpintaa.
Kartano muurien takana
oli punottu auringon jousista.
Sen seinät hohtivat kultaa
ja ikkunat valuivat vettä.
Ja sen kartanon sisällä
oli sävelistä taottu matto
ja sen maton koskettimilla
tanssivat pienet yökeijut.
Äkkiä tarttui vaatteisiini tuuli
ja lennätti minut muurien ylitse
kauas kartanon suurelle pihalle,
keskelle kuiskivia pensaita.
Ja pihalla seisoi se sama poika,
joka aikaisemmin oli istunut muurilla
ja hän pyysi minua tanssimaan
yli saduista punotun uinuvan maan.
Me tanssimme yli tähtien,
yli merten ja yli kaupunkien,
kunnes jälleen olimme puutarhassa,
nukkuvien puiden alla.
Ja vieläkin minä tanssin,
minä tanssin hänen kanssaan,
vaikka ajat ovat jo menneet,
taivaan valot sammuneet,
me tanssimme vielä täällä,
menneiden unelmien päällä.
V
Halkeilevien seinien sisällä
minun hengitykseni höyryää kylmästä.
Syvä hiljaisuus peittää kaiken alleen
vain kynäni liikehtii
levottomana paperin pinnalla
saaden aikaan äänen,
joka rauhoittaa yksinäiset seinät
syvään uneen.
Tämä oli lapsuuteni leikkipaikka,
ystävyyden ja onnellisuuden rauhallinen kehto,
jonka suojiin minä aina odotin pääseväni.
Täällä minulla oli unelmia
ja tänne minä ne silloin hautasin,
vahvojen seinien uumeniin
kauas muiden ihmisten silmistä,
pois käsieni ulottuvista.
Täällä ovat nuo unelmat vieläkin
paksujen hirsiseinien sisällä,
kaukana totuuden julmista kielistä.
Ja tänne ne myös jäävät
odottamaan ikuista unohdusta,
seinien vavahtavaa romahdusta.
Kukaan ei nouda minua kotiin.