Kesä Uudessa-Seelannissa 26.6.-10.8.1999

Matkamme alkoi Juhannuskokkojen vielä palaessa 26.6. aamuyöstä. Helsingissä tapasin yhdeksän muuta Uuteen-Seelantiin matkaavaa ja noin 30 Australiaan matkaavaa. Lentomme Amsterdamiin meni hyvin KLM:N koneella, mutta tämän jälkeen matkustaminen ei ollutkaan yhtä jouhevaa. Loput lennot olivat Garuda Indonesian koneilla. Amsterdamista läksimme hieman myöhässä, minkä huomasimme myöhemmin olevan täysin Garudan tapaista. Mutta ei siinä kaikki. Kaksi ja puoli tuntia Amsterdamista lähdön jälkeen Garudan koneessa ilmeni vesiongelma, jonka vuoksi jouduimme palaamaan takaisin Amsterdamiin. Tämän jälkeen suuret ongelmat oli menomatkalla koettu, ja viiden välilaskun sekä noin kahden päivän lentämisen jälkeen saavuimme Aucklandiin, Uuden-Seelannin suurimpaan kaupunkiin.
Kaksi ensimmäistä päivää vietimme hotellimajoituksessa Aucklandissa ja kiersimme ympäri kaupunkia ja totuttelimme yhdeksän tunnin aikaeroon. Aikaeron takia muistikuvat näistä päivistä ovat lähinnä kameralla. Nukkumaan meno ei iltaisin ollut lainkaan hankalaa ja aamuisin heräilimme kuka milloinkin. Ilman kelloa ei ainakaan minulla olisi ollut mitään tietoa ajasta ja uni olisi helposti tullut jo yhden maissa päivällä.
Ensimmäinen isäntäperhe sijaitsi Uuden-Seelannin pohjoissaaren eteläosassa Otakissa noin 60 kilometriä maan pääkaupungista Wellingtonista. Matkustimme sinne junalla. Majoituin yksinhuoltajaäidin perheeseen toisen suomalaisen pojan kanssa, joten kieliongelmissa turvauduimme toisiimme. Perheen kanssa matkustaminen tuli tutuksi ja myös tavat, joilla 1,5-vuotias ja 4-vuotias lapsi saadaan hiljaiseksi autossa: lahjomalla ja karkkia syöttämällä. Perheen kanssa tutustuimme ihaniin rantoihin, mutta vesi ei tosin ollut uitavan lämpöistä Uuden-Seelannin talven vuoksi. Tutustuimme lähes kaikkiin Otakin lähikaupunkeihin ja kävimme myös ostelemassa jotain pientä. Wellingtonissa vietimme kaksi päivää, ja minulle kaupunki oli melko suuri pettymys. Kaupungin keskusta sijoittui yhden pääkadun varrelle ja mitään suuria ostoskeskuksia ei löytynyt; oli vain pelkkiä putiikkeja. Te Papa –museo erottui positiivisesti. Vietimme museossa noin 4 tuntia, ja luulisin että näin alle puolet, joten näkemistä riitti. Museossa oli kaikki mahdollinen tieto Uudesta-Seelannista ja paljon muuta yleistä. Tutustuimme myös Otakin lähellä sijaitsevaan automuseoon, joka tuntui aluksi typerältä, mutta sisällä museossa oli muun muassa kopio Paluu tulevaisuuteen -elokuvan autosta ja Al Caponen auto 2,5 sentin paksuisine tuulilaseineen. Suurin osa ajasta meni lapsien viihdyttämiseen kotona, mikä tuntuikin hermolevolta kaiken autossa istumisen rinnalla.
Toiseen perheeseen saapuminen ei ollut yhtä mukava kuin ensimmäiseen. Olin juuri oppinut tuntemaan ensimmäisen perheen tavat, ja sitten piti lähteä. Perheen koti, joka oli maatila, sijaitsi keskellä ei mitään 40 kilometrin päässä kahdesta suuresta kaupungista, aivan keskellä pohjoissaarta. Perhe ei ollut suunnitellut ohjelmaa kuten ensimmäinen perhe, vaan meno oli rennompaa. Lähes joka aamu teimme jotain pientä maatilalla, ja loppupäiväksi oli yleensä muuta ohjelmaa. Aamutöitä tehdessä tutustuin hyvin perheen mönkijään ja moottoripyörään, jotka veivät töistä suurimman kiinnostuksen. Päivisin kävimme tutustumassa kahteen lähellä sijaitsevaan suurkaupunkiin ja erityisesti mieleen jääneisiin geotermisiin paikkoihin, kuten kiehuviin muta- ja vesilähteisiin, geysireihin ja muuhun siihen liittyvään. Lähes joka päivä kävin uimassa järvessä, johon virtasi kiehuvaa vettä. Veden pinta oli kuumaa ja noin puoli metriä syvemmällä oli jääkylmää vettä. Toinen suurista kaupungeista oli Uuden-Seelannin suosituin turistikohde ja siltä se myös tuoksui (lemusi). Geoterminen höyry, joka tuli jostain maan alta, tuoksui aivan mädäntyneelle kananmunalle, ja minua tuo haju ei kiehtonut lainkaan. Paikallinen alkuasukasväestö, maorit, oli tällä alueella hyvin edustettuna. Kävimme tutustumassa maorien elämään, ja söimme alkuperäisiä maoriruokia. Tosin vaikka nämä miehet ja naiset näyttivät maoreilta, tosin yhtään aitoa maoria ei ole enää hengissä. Yöohjelmana meillä oli pussirottien ampuminen. Saimme 22 pussirottaa, mutta noin 39 999 988 jäi jäljelle. Pussirotta on suurin puun tuhoaja tai yleensäkin riesa Uudessa-Seelannissa ja valtio käyttää sen tuhoamiseen yli 40 miljoonaa vuodessa. Tämä perhe oli minusta retkeni paras.
Bussi saapui Aucklandiin täsmälleen ajoissa, ja ihmetyksekseni huomasin, että kukaan ei ollut minua vastassa. Kolmas perhe oli mennyt minua vastaan väärälle bussipysäkille, ja saapuivat 10 minuuttia myöhässä. Perhe oli ottanut hyvin selvää Suomesta, ja syy oli, että he olivat eläkeläisiä, joten heillä oli ollut aikaa siihen. Kaksi ensimmäistä päivää vietimme perheen mökillä 250 kilometriä Auckandista. Mökki sijaitsi viisi kilometriä merenrannasta, jossa vesi kiehui rantahiekan alla. Tämä oli myös geotermistä. Perheen kanssa tutustuimme Aucklandin keskustaan uudestaan ja huomasin muutamia kertoja, että täällä minä olin käynyt jo aikaisemmin, vaikka nimistä ei ollut tietoakaan. Abseilasimme yhden päivän padolla, jonka seinämä oli 54 metriä korkea. (Absailing on vuoristokiipeilyn vastakohta, eli tullaan alas köyttä myöten kävelemällä, jotkut tulivat tosin alas myös hieman nopeammin, kuten tippumalla, joka ei tosin ollut tarkoituksenmukaista.) Kävimme myös kävelemässä maanalaisissa tippukiviluolissa. Luolat olivat kauniita, mutta osa käytävistä oli todella ahtaita, ja jouduimme lähes uimaan luolan pohjalla virtaavassa vedessä. Näimme myös valtavan määrän kiiltomatoja luolissa. Uuden-Seelannin suurin matkailuvaltti on niin sanotut extreme seikkailut, kuten abseilaamisen ja luolissa käveleminen. Näiden jälkeen ymmärsin, mikä niissä kiehtoo; mitään vastaavaa ei voi kokea ainakaan Suomessa.
Lähdön hetki tuli todella kuin siivillä. Lähes seitsemän viikon Uuden-Seelannin vierailu oli ohi ja edessä oli taas tuskaiset lennot kohti Balia. Balille saavuimme jälleen hieman myöhässä, koska Garudan koneet temppuilivat jälleen. Balilla kokoonnuimme Australian ryhmän kanssa. Balin kuumuus ja kosteus veivät kyllä kaikki mehut, ja syykin oli selvä. Uudessa-Seelannissa oli maksimissaan päivällä +20, ja ilmankosteus n. 60%. Balilla lämpötila lähenteli 50:tä ja ilmankosteus 90%:tä. Kaksi päivää makailimme auringossa ja söimme balilaisten perinne ruokia.
Matka jatkui kolmen päivän pysähdyksen jälkeen kohti Helsinkiä, ja noin 25 tunnin lentojen jälkeen olimme takaisin Suomessa. Matkalaukkuun oli tullut painoa lisää n. 10 kiloa ja suunnilleen saman verran oli painoa tullut myös kantajalle. Balilta saamani vatsataudin kourissa tappelin kolme päivää Suomessa ja olin onnellinen, että en saanut tautia lentokoneessa. Matkalta jäin kaipaamaan vierailua etesaarelle, koska se onkuulemma ”parempi” osa Uutta-Seelantia. Toinen asia mitä kaipasin oli Suomalainen sauna. Toivon pääseväni tulevaisuudessa vierailemaan uudelleen Uuteen-Seelantiin.

Sivun alkuun