Sivun loppuun  

”Stannat för länge på samma ställe?”

TULIN LEVOTTOMAKSI. PÄÄTIN LÄHTEÄ.  

Istuessani SAS:n lentokoneessa 16. kesäkuuta vuonna 2000, turvavyöt kiristävät ja mietin mikä kamikaze- lentäjä ohjaamon puolella istuu. Minä, ensikertalainen lentomatkustaja miltei hihitän lentoemojen rutiininomaiselle turvamääräysten selittämiselle. Korvat meinaavat räjähtää ilmanpaineen vaihtelun takia. Pian edessäni kököttää sämpylä ja kokis. Ei auta muuta, kun pistää poskeen, vaikka eipä tässä paljon ruoka maistu. Onhan puhelin pois päältä? Joo. Vieressäni istuva nainen lukee Danielle Steelen rakkausromaania ja ottaa rennosti. Minä jyystän vaan xylitol-purkkaa ikenet venyen. 100 palan Jenkki-purkkapakkaus tosiaan kertoo mistä olen. Kotimaa kun taakse jää, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.

Tummenevaan iltaan laskeutuva     kone viistää pitkin Ruotsin maaperää. Vielä reilu tunti sitten olin Helsinki-Vantaan lentokentällä jäähyväisiä jättämässä ja oikeaa porttia etsimässä. Kaverini kauhukertomukset Arlandasta kummittelevat alitajunnassani; onhan se nyt, jos näkee omien matkatavaroidensa tippumisen pois kärryiltä keskelle lentokenttää. Vähän aikaa ollessani pallo hukassa, lähden etsimään tavaroitani. En suinkaan aio jäädä Tukholmaan vaan minun on siirrettävä 18,8 kg painava laukku seuraavaan paikkaan. Minä ja miljoona muuta ihmistä. Puhuessani eräällä virkailijalle, minut bongaa toinen suomalainen. Hän tuli samalla lennolla ja on myös huolissaan näkymättömistä matkatavaroistamme. Paniikin omaisesti kävellessäni tämän miehen vierellä, hän huomauttaa: ” Eihän sinulla mikään kiire ole, kellohan on vasta…”  Siihen minä: ”Voi ei, en ole kääntänyt kelloa tuntia aikaisemmaksi!” Noloa. Rupatellen matkastani Sturupin kentälle Malmöön raahaamme kapsakit checkkaukseeen. Olen todella kiitollinen miehen avusta. Seuravan tunnin vietän yksikseni lentokentän vilinässä ja mietin menikö se laukku nyt varmaan oikeaan paikkaan. Asian vaivatessa käväisen kysymässä informaatiosta olinko toiminut oikein. Oh God! Nainen on hermostunut ja sanoo minun tehneen väärin. Hän väittää että tavarat pitäisi siirtää eri paikkaan ja aikaa tähän tuskin olisi. Hiukset (!!!!) putkella ja kengät liiraten juoksen ylös alas Arlandan rappusia. Seuraaavan kerroksen virkailija on huomattavasti rauhallisempi ja vakuttaa minun toimineen oikein. EI huolta, kaikki järjestyy. Olen vähällä hermostua, vai että saaattaisin myöhästyä lennolta tai hävittää tavarani pariksi päivää. Rexona ei petä tässäkään tilanteessa

Väsyneet, mutta uteliaat silmäni tuijottavat ilmojen halki. Olen kuin Nils Holgerson hanhen pehmoisissa höyhenissä. Pilvien ja sumun välistä hahmottuu pimenevä Skåne suurine värikkäine peltoaukeamineen ja kauniine kivitaloineen. Merikin häämöttää jossain kaukana. Kierrellen ja kaarellen etsimme laskeutumispaikkaa suojaiseen paikkaan. Hei, mutta enhän olekaan hanhen siivillä vaan aerosolilla kulkevan koneen uumenissa.

Ruotsalaisten vanavedessä valun koneeseen, ikkunapaikalle. Reilun tunnin kuluttua astun ulos koneesta, tuskin punaiselle matolle, mutta Skånen lääniin kuitenkin. Lumen sulaessa ja kevättä rinnassa olin keksinyt idean Ruotsiin lähdöstä. Kelatessani kaikki tuttavamme Ruotsin maalla, mielessäni kävi äidin vanha koulukaveri, Sirkku perheineen. Kirjeen ja parin puhelinsoiton jälkeen olin varannut liput. Ennen lähtöäni ja vielä senkin jälkeen kaikki kyselivät milloin tulisin takaisin. ”Jag vet inte?” sanoin huolettomana.

Kylmä iltatuuli puhaltaa paljaita sääriäni  astuessani kohti uusia seikkailuja. Tunteekohan Sirkku enää minua monen vuoden jälkeen. Hieraisen miltei silmiäni, siinä seisoo edessäni äiti vanhimman tyttärensä Erikan kanssa. Radio soittaa ruotsipoppia, tienvieriä koristaa pajut, peltoja halkoo suuret tiet ja myös hirvivaroitusmerkkejä löytyy. Yö on hiljainen, puhelemme niitä näitä. Pian auto on tallissa ja olemme perillä. Ulkovalaistu keltainen kivitalo odottaa meitä. Astun omaan mökkiini ja olen hämilläni. Uskomattoman ihana rakennus: oma suihku, takka, keittiö, tupa ja parvella parisänky ikkunan kanssa. Hyvät yöt toivoteltuani ja kiiteltyäni uuden perheeni vieraanvaraisuutta käyn taloksi. Matkasta uupunut ruumiini kaipaa lepoa, mutta mikä on tuo ulkoa kuuluva piiskaava ääni?

Kerrottuani yöllisistä äänistä, Sirkku ehdottaa niitä hämähäkin rapisteluiksi, mutta Leif, perheen isä vakuuttaa kyseessä olevan lipputangon nyörin. No, jos se oli mystiikkaa, niin on kyllä näkemäni maisematkin. Viivoitinsuoria teitä reunustaa pajut ja niiden takana taas loistaa eriväriset pellot, kuin taiteilijan paletilla, järjestyksessä. Maanviljely keskittyy peltoviljelyyn (mansikka, rypsi, porkkana, vehnä), peltoja värittää hevoslaumat, mutta nautaeläimiä sen sijaan ei ole näkyvillä. Talojen nurkilla notkuu ruusuja ja tuuli tuo viestejään suolaisesta merestä. Suuret lehtipuut varjostavat maisemaa. Bjärred on Joutsaakin pienempi kunta Kattegatin rannalla, lähes vastapäätä Kööpenhaminaa.

Hakiessamme 11-vuotiasta Mariaa ja 9-vuotiasta Jakobia tenniskoulusta iltapäivällä poikkeamme meren rannalla. Lämmin hiekka pursuilee varpaitteni välistä ja lokit laulavat sinisellä taivaalla. Jossain kaukana merellä häämöttää Juutinrauman pian avattava silta. Mihin silta päättyy, sitä ei voi silmät erottaa sumun keskellä. Lapset haluavat uimaan, ja mikäs siinä. Kävelemme ”vetten päällä” kohti laiturin päätä. Nimenomaan kävelemme ja kävelemme, sillä onhan allamme Pohjoismaiden pisin silta, joka on n. 600m pitkä. Ajatukseni hukkuvat vedessä leikkivien lasten ja tuulen mukana.

Voin sanoa kotini olevan ”korvessa” ja nyt täällä ollessani kotini on pellossa. Päivät kuluvat kotitöitä tehdessä: kitkiessä rehevässä puutarhassa, silittäessä, pyykin pesussa ja loikoillessa. Tavallaan olen vieras, mutta ehkä pikemminkin heidän suomalainen isosiskonsa. Jakob haastaa minut jatkuvasti pelaamaan jalkapalloa tai sitten tennistä. Tytöt taas haluavat pelata Monopolya, koska tietävät minun häviävän. No, harjoitus tekee mestarin tälläkin kertaa. Eräänä iltana menemme tulevan työnantajani pakeille. Oven takana seisoessamme katseeni kiertää pihamaata: kaksi miltei alastonta pikkupoikaa ajaa rinkiä maatalon pihassa polkutraktoreillaan ja kissat lipittävät maitoa rappusilla. Toisella ovikellon rimpautuksella, punapartainen sortseihin pukeutunut Skånen maajussi avaa oven ja saan vihdoin kuulla pätkän kaikkien varoittelemasta Skånen murteesta. Onhan se vähän niin kuin jemmaisi suussaan kuumaa perunaa ja yrittäisi samalla puhua. Päätän hymyillä kauniisti ja kuunnella sujuvasti. Sirkun tulkkaamana selviää, että työt alkavat heti huomenna.

Illalla teemme kierroksen naapurin porkkanapelloilla, jos ne nyt niitä sitten oli. Mihin olin taas pääni pistänyt, multaanko? Emme muka löytäneet porkkanapeltoja: rikkaruohoja tarrautuneena kovettuneeseen saveen. EI!!!!!!! Aamulla vesipullot mukanani, aurinkorasvalla lääpittynä ja hattu silmillä menen töihin. Siellä kyntää jo jotkin himokitkijät. Multa väistyy ja vihreät ”rehut” kieppuu tuulessa. Ingeman, työnantajani, pomoni opettaa minulle kasvienlajintuntemusta: ”Det här är moröttär!” Aurinko killittää suoraan meihin mustanmaan muurahaisiin. HUHHUH! Päivä on pian pulkassa.

Päivien kuluessa Bjärredin kitkevä farkkunuoriso väistyy ja jäljelle jäävät vain tosi hullut. Saamani pari kaveria, häipyvät pian hekin. Minäkään en sitten loppujen lopuksi juurtunut siihen sakkiin kuin muutamaksi päiväksi. Ei sitä jaksa, kun tyypit menee pitkin rivejä kuin se olisi heidän elämäntehtävänsä. 

Mittumaarin juhla, keskikesän yötönyö, juhannus lähestyy. Auton pakoputki reistailee, eikä Tanskaan lähdöstä taida tulla mitään. Ei sillä oikeastaan väliäkään, jos nyt 14 kesäisen Erikan juttuihin on uskomista. Hän nyt sattui huomaamaan sinisilmäisyyteni ja keksi oivan kauhutarinan heidän tanskalaisesta tuttavaperheestään.

Lukitsen oveni ja raahaan matkatavarat autoon. Matkamme kohti Pohjois-Jyllanti alkaa tänä aatonaattona. Helsinborgista Helsingöriin matka taittuu autolautalla. Tanskan rannikkoa ajellessamme pistän merkille, kuinka samanlaisia Skånen ja Tanskan talot ovatkaan, maisemien tasaisuudesta puhumattakaan. Iso-Beltin yhdistäessä Själlannin ja Fynin, istumme edelleen takapuolet turtana autossa. Pelloilla kohoaa kymmenittäin tuulivoimaloita. Illan kuihassa löydämme vihdoin perille, vastassamme on Olle, Åsa ja kolme ylivilkasta lasta. ”Ei kai tästä nyt mikään perhejuhannus tullut?!!” tuumin mielessäni. Puhetulvassa yritän pysyä pinnalla ja tarttua sanoihin, etten hukkuisi. Tanskalaisen juhannusillallisen jälkeen mahat täynnä kävelemme kokolle muiden paikkakuntalaisten tavoin. Ilta saapuu hiljaa huoahtain ja Maria kätkee tyynynsä alle juhannustaikaa varten erilaisia kukkia, jotta näkisi unta tulevasta prinssistään.

Ihastun tanskalaiseen rentoon elämäntapaan kertarysäyksellä. Ihmiset ovat ystävällisiä, iloisia, huumorintajuisia ja aidosti kiinnostuneita. Kävellessämme Aalborgin sateesta märkiä katuja ihastelemme vanhoja kivitaloja ja ruusuja. Halpaakin täällä on. Aattoilta lähenee ja minua yöjuoksuttaisi. Kuin ajatukseni lukien Åsa kysyy haluaisinko lähteä tutustumaan tanskalaiseen juhannukseen babysitterin, Metten kanssa. ”Hänkö on tyttö, joka asuu yöpymässäni huoneessa?” mietin. Mielenkiintoista. Mette puhuu sujuvasti englantia ja on mielellään ottamassa minut mukaansa. Ennen lähtöämme, Åsa toteaa hymyillen että tanskalaispojat ovat sitten aika hurjia.  Mitä seuraavaksi tapahtuu, kerrotaan ensi jaksossa.  Vai siirtyykö asia kesätauolle?

Helmat hulmuten hypähdämme paikallisbussin kyytiin. Linja-autossa on tunnelmaa. Juttu luistaa ja kansainvälistyminen on luonnollista. Aalborgin yötönyö olikin kokemisen arvoinen juttu, palaisin sinne milloin vaan uudestaan. Metten ja muiden saamieni ystävien perässä aika ei käy pitkäksi. Baarien ovet sulkeutuvat taaksemme ja elämä on yhtä tanssia aamuun asti. Aika kerrankin matelee.

Kävelen rannalla, tyrskyt nuolee rantaviivaa ja heinikko suhisee. Saan tekstiviestin ja hymyilen. ”Vi åker!” kuuluu kutsuhuuto. Juuri kun alan pitää maasta aina enemmän, ei olekaan aikaa jäädä tuleen makaamaan.

Loppulomani kuluu kotipuuhissa, Lundin kaupungissa ja tutustuessa paikkakuntaan. Polkusimet kieppuen, reppu selässä viipotan kohti uusia seikkailuja. Skåne on erinomaista pyöräilyseutua juuri sen maisemien, talojen ja meren takia.  Rannat ovat valkohiekkaisia ja ruusuntuoksuisia. Lundin kaupunki taas kutsuu muukalaista pikkukatuineen, alennusmyynteineen, kahviloineen, putiikkeineen ja vanhoine rakennuksineen. Vierailu historiallisessa museossa ja tuomiokirkossakin kannattaa. Tosin itse meinasin kuukahtaa kuumuuteen ja pölyyn museon ummehtuneilla käytävillä yksin harhaillessani. Kirkko taas on mykistävä hiljaisuutensa ja vanhuutensa takia.

Saan tarkat kukkien kasteluohjeet muista puhumattakaan. Naapurin Björnin numerokin on tiedossa ja muuten hommat hanskassa. Perheen vilkuttaessa auringon valossa kiiltelevässä auton ikkunassa, olen tyhjä. Kaksi viikkoa miltei yksin. Kyllähän sitä voisi pistää tutuille kortteja, katsoa telkkaria jne. Entistä tutummaksi minulle käyvät asioiminen ruotsalaisessa kaupassa ja tappajaetanat. Ensinnäkin, esimerkiksi postissa asioimiseen kannattaa varata aikaa. Kävelet jonotuslippuautomaatille ja nyhtäiset sieltä jonotusnumeron. Saat myös selville, kuinka kauan suurin piirtein kestää ennen kuin palvelu osuu kohdallesi. Typerää mielestäni, mutta ehkä tämä on yksi esimerkki ruotsalaisten järjestelmällisyydestä. Kaupassa taas palautuskolikot tulevat kouruun, josta voit sitten kahmaista ne lompakkoosi. Simppeliä! Sitten noista iljettävistä limaisista pötkylöistä, joita etanoiksi kutsuttanee, på svenska en snigel. Sateen ropistessa, pilipilipom etanat vaeltavat kohti makoisinta ja kauneinta puutarhaa, joka nyt sattuu olemaan juuri se puutarha missä minä olen viherpeukaloineni. Sadekesä saa sadat, tuhannet vai jopa sadattuhannet etanat liimautumaan niljakkaasti kasveihin ja tuhoamaan kasvimaata viimeistä kaalia myöten. Multaiset hansikkaat kädessä teen merkittävää työtä poistaessani (kuten Häyrisen poika sanoo) näitä otuksia. Minigrip pussi matelijoista pullollaan hiippailen kohti niiden piilopaikkoja. Luulen jopa löytäneeni itse kantaemon, joka on tunnettu kovasta lisääntymisestään. Tunteettomana, luontoani vastaan viskaan nämä luojan luomat vihreään roskikseen haisemaan. Ruokaa on vielä sen verran jäljellä, ettei minun tarvitse syödä niitä. Suurin etanasaldo oli 108 kpl/d, joten ”kettutytöille” tiedoksi että kyse ei ollut uhanalaisesta lajista.

Haukotellessani keittiössä ja mättäessäni muroja suuhuni, stereoiden pauhun takaa kuuluu pääoveen hakkaava ääni. Menen keittiön ovelle ja tuikkaan pääni ulos juuri, kun joku ulkomaalainen, siististi pukeutunut tummahiuksinen mies latelee jotain ruotsiksi. En ymmärrä, ja sanonkin siitä hänelle. Samaan aikaan puhelin soi ja livistän. Yhtä nopeasti kuin hän tuli hän myös meni. Suihkuun mennessäni en voi kuvitellakaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Mitään ei tapahdukaan. Viikon päästä asiat saavat uudet raamit. Samana tiistaina pikkutien toisella puolella olevaan vanhaan maalaistaloon oli törkeästi murtauduttu keskellä päivää. Sinne menivät perintöastiastot, CD-levyt, pöytähopeat ja muistot. Sydän pamppaillen kertaan kyseisen päivän tapahtumia. Suihkun jälkeen polkaisin läheiselle bussi pysäkille ja menin Lundiin. Illan kuihassa tulin takaisin tänne murhenäytelmän kehtoon. Odotan vieläkin Ruotsin poliisin ruskeakuorista kutsukirjettä todistajaksi. Olisihan se metkaa seistä yksipuolisen lasin takana katselemassa ruotsalaisia rikollisia. 

Kommelluksitta en välty avatessani erään Lundin kaupan ovea. Säännöllinen eksyminen pyöräillessäni tai kävellessäni on saanut vyötäröni kaventumaan ja näin ollen päätän ostaa vyön. Ruotsiksi kysyn vanhahkolta miesmyyjältä, että saanko sovittaa vyötä. Hoppari-look häviää ja kysyn vyön hintaa. Mies sanoo vakavasti: ”Se tekee 50 kruunua lisähintaa, kun se on jo päälläsi.” Hiljaisen hetken jälkeen, hälytyskellot alkavat soida ja samalla mies toteaa kiusoittelevaan sävyyn: ”Jag bara skämtar!” Jatkamme jutustelua ja mies luulee minun olevan tanskalainen. Se tuntuu jo tosi hienolta. Vaikka tanska onkin ruotsin sukulaiskieli, kuulostaa se paljon hauskemmalta ja rennommalta. Toivoteltuamme hyvät kesän jatkot toisillemme, lähden liikkeestä.

Ollessani lenkillä, juoksulenkillä edestä tuleva auto hidastaa vauhtia ja vanhahko mies kysyy: ”Ska du lifta?” En kai minä nyt niin läkähtyneeltä näytä että kyytiä tarvitsisin.

Sinne hurahti kahden viikon hiljaisuus ja yksinäisyys. Kotimiehen hommani päättyvät perheen palatessa suomen mummolastaan. Erika puhuu aina vaan paremmin suomea.. Suomen tuliaisena he tuovat ruisleipää, mikä ihana yllätys. Ruskeampiakin he ovat kuin lähtiessään. On se niin väärin, kun luulee menevänsä ”etelän lämpöön” niin eikö sitä aurinko paista juuri kotona.

Ennen kotiinpaluutani käymme vielä perheen isovanhempien kesämökillä Ruotsin länsirannikolla, hyvistä golfseuduista tunnetussa Halmstadissa. Poikkeamme myös kuuluisalla Tylösandilla ja Per Gävlen omistamassa ravintolassa. Säiden ollessa sateiset aurinkolomamme ei oikein toimi ja päätämme lähteä kotiin Båstadin kautta. Hallandin lääni on näkemisen arvoinen. Rannat vaihtelivat karuista kivikoista pehmeäsantaisiin.

Muutamaa yötä ennen paluulentoani herään lähistöltä kuuluvaan musiikin rytkeeseen. Käännän kylkeäni ja jatkan uneksimista. Hievahtamattakaan keskityn ulkoa kuuluviin yöääniin. Kuin elokuvassa joku kääntää mökkini kahvaa, en tosin näe sitä, mutta kuulen. Pelottaa ja kukonlauluun on vielä monta tuntia. Uni-Mattiakaan ei kuulu.

Sisälläni tunnen pientä haikeutta. On lähdön hetki. Me molemmat, Maria ja minä olemme lähdössä. Kuin hampurilainen, matkalaukkuni pursuilee. Viimeinen silmäys taloon ja maisemaan. Reppuselkäisistä reilaajista ja muista kiireisistä ihmisistä koostuva rautatieasema vetää meidätkin uumeniinsa. Aikaa on vähän ja tehtävä suorittamatta. Vaihdamme tanskan kruunuja ja ostamme liput Öresundin sillan ylitykseen. Tämä on historiaa, heinäkuun ensimmäisenä päivänä avattu lähes 8 km pitkä silta on pian allamme. Junamatka Kööpenhaminaan, Kastrupin kentällä vie noin 35 minuuttia ja näkeehän sinä aikana tunnelin seiniä ja vähän maisemiakin, mitä nyt siltarakenteet paljastavat. Yllämme ajavat autot ja allamme on parhaimmillaan 57 metrin pudotus mereen. Maita yhdistä silta tuli maksamaan yhteensä n. 12 mrd mk. Edestakaisesta junalipusta pulitan noin satasen. Taas minä näen niitä hurmaavia tanskalaisia ja toki muitakin ulkomaalaisia. Viimeiset halaukset ja Maria on matkalla serkkujensa luo Torontoon, Kanadaan. Päivä Kööpenhaminassa osoittautuu mukavaksi. Viskelen torilta ostamiamme kirsikoiden kiviä pitkin raittia kuin muistoksi itsestäni. Nyhavnin satama on veneitä täynnä ja sitä ympäröi pienet kuppilat ja baarit. Lokin pläjäyksiäkin tulee varoa. Jakob ja minä astumme kohti Guinnes` World of Records -museota. Huoneilla on eri teemansa: urheilu, ihmiset, musiikki, eläimet, ruoka jne. Eritäin mielenkiintoinen ja vierailemisen arvoinen kohde. Pienet tanskalaispojat isojen mustien karvahattujen ja uniformujen alla ovat hauska, mutta arvostettava näky. Utelias Jakobkaan ei välty kahden vitivalkoisen pariskunnan kosketukselta. Sanaakaan sanomatta, vain eleilemällä he viihdyttävät kansaa ja pöllyttävät meidän oman vaahteramäen Empun pellavapäätä. Vilkaisu Tivolin portilta ja suunta kohti junaa. Näinkö se nyt sitten loppuu, ihana kesäni Ruotsissa. Halausten jälkeen pilli viheltää ja nenäliina lepattaen kurotan ulos junan puuskuttaessa eteenpäin, vai menikös se ihan niin. Ei aikaakaan kun viereeni istahtaa joku reilaaja, amerikkalainen sellainen. Rupattelun jälkeen alkaa tuntua, että tietääköhän mies edes minne on matkalla. Kannattikohan äiti jättää rapakon taakse? Hän on aivan pihalla sillasta, Ruotsista ja oikeastaan kaikesta. No, Euroopassa hän tietää olevansa ja poikkeavansa jopa Suomeen. Minä, vanhana ruotsalaisena kerron ja opastan nuorta herraa.

Astun ulos junasta ja kuuntelen ihmeissäni jostain kuuluvaa laulua. Upea vastaanotto. Eräs juna on jättänyt kyydistään satapäisen porukan, joka laulaa jotain tunnettua voittolaulua. Lentokenttä- bussilla matkatessani vilkuilen kelloa viiden minuutin välein ja pohdin ehtisinkö koneeseen, vai en. Meille annetaan tilaa ja suorastaan työnnetään koneeseen. Arlandassa kuulen ensimmäisen kerran viiteen viikkoon kuinka lapsi puhuu suomea äidilleen. Olinhan soittanut kotiin ja kavereilleni, mutta ei se ole sama asia kuin kuunnella vieressä toisten puhetta. Saati sitten kun kuulen ensimmäiset suomalaiset kirosanat. Hölmöltähän se kuulostaa. En voi vastustaa kiusastani lukea Helsingin Sanomia, pänttään uutiset mieleeni, että olisi sitten jotain puheen aihetta. Suomen maisemat tekevät come backin. Ei uskoisi, että olen ollut vain Ruotsissa. Niin paljon erilaisempaa kaikki oli. Metsää, järviä, harmaita kerrostalolähiöitä ja pienen pieniä peltoripposia. Saunan lisäksi olen kaivannut tätä kaikkea, jopa vaihtelevaa taivasta ja mäkiä. Vähän aikaa olen kuin muukalainen, en tiedä mistä olin tulossa ja minne menossa. Onko koti täällä vai Ruotsissa. Onhan se tässä selvinnyt ajan myötä. OLEN SUOMALAINEN!

Lisätietoja haluessasi ota yhteys Maija Riitaojaan .