Eräänä yönä
Eräänä yönä tunsin kuinka
nuotion loimu
oli yhteydessä kaikkeen sisälläni
kuuntelin kuinka kaukaa järven takaa
kantautui hiljaista laulua
lyhdyn haalea valo vastarannalla
sumuverhon piilottamana
kaikki maailman ajat tahtoivat olla silloin
kun makasin yön viimeisinä hetkinä
kostuneella nurmella, sydän karrelle palaneena
ja noina aamuyön tunteina
sydämeni tuhka
karkasi tuulien vietäväksi
ja minä kaaduin rantahiekkaan
Ja päästin palan maailmaa sisälleni
Minun
arvoni
Minkä olisinkaan minä arvoinen
jos en voisi tuntea
kuinka yön varjot seuraavat jäljessäni
hetkestä hetkeen, paikasta paikkaan
enkä huomaisi, kuinka tähtiviittani
pimeintä taivallustani valaisee
en välittäisi, vaikka tie käy vaikeaksi kulkea
en näkisi sen päässä kuunvalon kajoa
heijastuen salatun lammen pinnasta
Tai jos en voisi tunnistaa peilistä kasvojani
mieleni synkimpänäkin hetkenä
Enkä saisi kaatua maahan
kyynelsilmin, orpona maailman edessä
ja nousta jälleen ylös
silmissäni tähtien valo
Jollei sinun hymysi saisi minua vapisemaan
liikutuksen aalloissa
jos ei se saisikaan minua kuulemaan lintujen taianomaista laulua
varhain keväisenä aamuyönä
kaikissa aisteissa, kaikissa sävellajeissa
Jos en saisi taivaltaa
sydän täynnä kaipausta
mielessäni unelmistani veistettyjä kauniita kuvia
vaikka kulkisin läpi sortuneiden kaupunkien
joita viha hallitsee
raivon ja halveksunnan rautaisella nyrkillä
Jos en saisikaan herätessäni
huomata
kuinka sinä katsot minuun ymmärtäen
enkä näkisi silmissäsi rauhallisuutta
halatessani sinua painajaisen jälkeen
Jos en yön kylmimpänä ja sokeimpana hetkenä
löytäisikään sinua viereltäni
vaan ajautuisin liian syvälle maailman syvimpään ytimeen
voimatta väistää itseäni
Jos en saisi kanssasi
etsiä kauneutta
jokaisena elämämme hetkenä
Jos en voisi kyyneleidenkin lävitse
nähdä
kuinka sumu hälvenee edessäni
aina kun uskallan astua uuden askeleen
hopeisella polullani
joka on itse itsensä tehnyt
Jos en silloin osaisi ymmärtää
mikä on merkitys, ja sydämen rauha
MINKÄ OLISINKAAN MINÄ ARVOINEN?
Aamu
Tässä minä taas seison
tällä kertaa sateessa
poltellen
minä palelen vaan en välitä siitä juuri nyt
onpas harmaata ja köyhää
onneksi niin
silmieni ohi kulkee paljon
tuntemattomia olentoja
jotka ovat minulle
vain jotakin pakollista olevaa
kai nekin vain ratsastavat tässä aamussa
kyllä tämäkin aamu
jää minuun
aivan kuten jäi se eilinenkin
ja aamu tietää sen joten se pysyy vaiti
ja
tässä seison
huomennakin
muut missä lienevätkään
toivon kuitenkin
että rakastaisivat
Hetki
hiljaa
Sateen jälkeen sielu
saa aikaa olla
ja paisteen aikaan kaipaa
salaista hetkeä kanssa kuun
käsi kädessä hiljaa
Ja vaikka rakastan
ja välitän
olen kaikessa pieni
jos olen yksin
Nämä tuulet tulevat sisältäni
saattavat suruja syvyyksiin
ja hauras on lauluni enkelten armeijoille
kun toivon meri välillämme sammuu
elän syksyn kuolemaa
rakastaen huomista
Oma aika
tiedän
pidätte minua viallisena
onnettomana
ja yksinkertaisena
pidätte minua
outona
ja kitukasvuisena
masentavana
tiedän
ajatuksenne
tunnen säälinne
hiljaiset syntini
turvonneet sanani
tiedän ikuisen tappioni
tälle yölle
anteeksipyyntöni on jo lausuttu
se kiertää sydäntänne
pääsemättä koskaan sisälle
minä olen kovin pahoillani
ja korjaan itseäni heti
kun saan aikaa itselleni
itseltäni.
Tulitaivas
tulisella taivaalla
on vesien voima
jäänyt aivan yksin
pysäytetty juoksustaan
kadonneet on sielut
hyvät, pahat
kaikki
kaikonneet virrassa
tuskan olennon siipien havinan
ja haaveet
heikot, hatarat
ei horinoista enää
eroa saa
harmaassa hengessä
turvatussa tuonessa
tulitaivaalta vielä turvassa
viimeinen lintu laulaa
laulaa kuolleesta rakkaastaan
luonnosta laulaa
kunnes sitten
alaoksalle hyppää
itkee siellä
itkee hiljaa
itkee yksin
itkee niin kovin yksin.
Eräs ihmiskohtalo
maailmalta
Sinä olit syntymässäsi ihme
niin kuin on jokainen meistä
Sinä synnyit epävakaiden tähtien alle
varjojen helmaan, pelon ja kylmyyden maahan
kaupunkiin, missä jokainen vanhus
voi kertoa uskomattoman selviytymistarinan
Sinun kujillasi ihmiset olivat hauraita ja särkyneitä
kaiken toivon menettäneitä haamuja sinun silmissäsi
sinä olit vielä niin pieni lapsi, että olit liian nuori luovuttamaan
valmis rimpuilemaan pois kurjuudesta
Sinä hautauduit unelmiin
sillä olit kuullut ihmeellisiä tarinoita
että jossakin kaukana maailmassa,
olisi jotain hyvää,
ja että sinulla olisi mahdollisuus
Ja kuinka sinä olit kaunis,
kun aikaisin aamulla
katsoit auringonnousua
ja kuinka sinä niitä rakastit
kuinka niiden aikaan sydämesi toivoi
niin että oli pakahtua
Ja kun kujallesi sitten saapui mies
joka tuntui arvaavan unelmasi
luvaten täyttää niistä jokaisen
sinä riemuitsit onnesta sekaisin
epäröimättä lähteä miehen matkaan
istua hänen autoonsa, matkata sinne
missä unelmat toteutuvat
Ja sen miehen autossa
sinä hymyilit viimeisen kerran
juuri ennen kuin hän tarttui sinuun
repi vaatteet yltäsi, tuhosi kaiken mikä sinussa oli kaunista
Ja niin sinä jouduit nöyryytyksen ja vihan käsiin
Ja sinut pakotettiin luopumaan itsestäsi
antamaan itsesi julmiin kouriin
halvaksi seksiorjaksi
ostettavissa hakattavaksi ja raiskattavaksi
viidelläsadalla eurolla
Ja kun sinut sitten löydettiin kaupungin ojasta
ihosi täynnä tupakalla poltettuja punaisia jälkiä,
mustelmilla, pahoinpideltynä kuoliaaksi
Olit juuri täyttänyt kaksitoista vuotta.
Ja kuinka minä voisin estää kyyneleet
ajatellessani sinua,
auringonnousua katsomassa.
Luottaen ihmeeseen
Nainen riisuutuu tunteettomin kasvoin
pukee päällensä vähemmän
ja tietää epätoivon saapuvan tuonakin yönä
hän saattelee lapset laulaen uneen
katsellen hetken heidän viatonta untaan
etsien heistä voimaa luottaa ihmeeseen
joka auttaisi säilyttämään omanarvontuntonsa rippeet
astuttuaan ovesta kaupungin syntiseen yöhön
Toinen nuori nainen tuijottaa
kyynelsilmin rakastettuaan
jolla on yllään harmaat vaatteet
hiukseton päälaki
ja reppu olallaan naisen ojentaessa miehelle valokuvaa
mies luottaa ihmeeseen
että tulisi takaisin
sieltä minne hänet on määrätty meneväksi
Yksinäinen vanhus kulkee kaupungin puistossa
näkee elämänsä surullisena
tärkeät saavutuksensa turhuutena
lausutut sanat pilkallisina, sisällöttöminä
Hän aikoo suunnata kotiaan kohti vasta yömyöhään
tuntien tyhjyyden sisällään
miettien kuinka kauan jaksaa enää luottaa ihmeeseen
että hänellä joskus olisi joku
jolle toivottaa hyvää yötä
ehkä toivon liekki heidän
sisällään
joskus voimistuu
ja aurinko nousee jonakin aamuna
lämmittäen heidän kolkkoa mieltään
Itse he voivat vain voivat toivoa,
että sydämensä jaksaa luottaa ihmeeseen
Aina sen ennustamattomaan viimeiseen lyöntiin asti.
Vaarallinen hämärä
Tule luokseni ja ota minua kädestä
kun katson suoraan hämärään
enkä tunnista kasvojasi
mutta varo katsomasta minuun
sillä olen vain varjo ja epäilys
olen kuin rauhaton aave
levoton henki
tai pimeyden orja
näen mustan taivaan
joka repeytyy jyristen ylläni
näen näkyjä kuolleista tunteistani
ja se tekee minusta vaarallisen
kun seisovat, tyhjät silmäni
tuijottavat kaikkialla vallitsevaan,
halvaannuttavaan hämäryyteen
-silloin minä tarvitsen sinua
ota minua kädestä
ja puhu minulle
sillä sinä säädät kohtaloni tänä yönä
Huomaan kulkevani nykyään
outoja polkuja
ja yhä harvemmin tahdon katsoa taakseni
varmistaakseni kulkusuuntaa
kaikki mikä jää taakse
näkyy minussa
merkkeinä, jotka aika on haalentanut
tuntuu kuin repisin itseäni irti
katajaisista pensaista polkuni varrella
käsivarret verillä,
sydän repaleina
minun on silti pakko jatkaa matkaa
sillä päivä päivältä paremmin
minä varmistun suunnasta
se vie kohti sielun kaukaisia maita,
muistin ja unohduksen häilyviä rajoja,
omantunnon taisteluita,
ymmärrystä ympäröivästä olevasta
kunnes ehkä jossain siellä
missä sanat ovat
totta,
laulut vaimeita huokauksia,
ja tuuli vain pieni henkäys tulevasta
sovin tapaamisen itseni kanssa.
Viimeinen kapina
Milloin metsät alkavat huutaa kivusta
joka koskettaa jokaista
tukehduttaen vallanhimoiset valloittajansa
Milloin meret kieltäytyvät kantamasta likaa ja saastaa aaltojensa päällä
milloin se katselee syntynyttä elämää, katuen
omaa osaansa sen luomisessa
Koska vuoret tahtovat murtua
maan tasolle
peittääkseen sen juurilla vallitsevan kaaoksen
ja luodakseen uutta tasapainoa
Milloin eläimet kyllästyvät piileskelyyn
milloin ne ymmärtävät elävänsä sellaisen vallan alla
joka ei koskaan ole tarpeeksi kypsä yhteiseloon
Milloin maa murtaa orjuuden kahleet
kieltäytyen kantamasta yllään vihaa ja kurjuutta
poistaen rähjäisen ulkomuodon
vaatien takaisin luonnollisen kauneutensa
Yleismaailmallinen pessimisti
Minä katselen maailmaa pimeydestä
ja näen vain varjojen rajoihin asti
Ristiriidat sekoittavat ajatuksia
kun kohtuus taistelee oikeutta vastaan
Ääniä tuhon kynnyksellä tulkitsee synkkä hiljaisuus
alkusoitto katkerille ennustuksille
Korvissani soi ikivanhat kiroukset
jotka eivät koskaan ole kertoneet mitään uutta
Eikä tässä pimennossa ei ole aikaa menneisyydelle
on vain hetkien ja tekojen johtaminen yhteen tulevaisuuteen
- Jota ei milloinkaan tahtoisi nähdä.
Maailmantuska
Sinä kysyt minulta ihmetellen
miksi en ole puhunut aikoihin mitään elämästäni
minä huokaan ajatellen viimeöistä painajaistani
enkä uskalla edes vastata sinulle
Sillä minä tunnen että mielenviholliseni ovat lähteneet illansuussa
liikkeelle
ja ne aikovat muuttua vaarallisiksi hahmoiksi
heti päästyään liikkeen päähän sydämestäni
ja terävin neuloin ne tahtovat sylkeä myrkkyjä suoniin
Enkä minä tahdo päästää niitä sinun lähellesi
joten minä pysyn vaiti.
Kova maa
Tämä maa kasvaa kuolemasta
pieksee pelon ruoskalla
raivoaa väkivallan voimalla
Ja täälläkö minun on elettävä
särkyvien sielujen siimeksessä
kauhun kylmällä kynnyksellä
Vai löydänkö kaiken sen
mikä saa maailman puhumaan
kauneuden kielin,
ja haikeuden huokauksin
Ruostuuko aika valheiden saasteissa?
uskallanko avata luomeni ja katsoa lapsensilmin
tätä maata jolle synnyin?